Elämäni noloin tapahtuma
No jaa, elämäni nolojen tapahtumien vuoristo on niin laaja ja monihuippuinen, että on vaikea valita niistä varmasti
korkeinta huippua. Mutta tämä lienee hyvä ehdokas:
Noin kolmenkympin iässä työtoverinani oli Ruotsissa asuva laihahko ja pienehkö mieshenkilö, jolla oli herttainen ja
dimensioiltaan selkeästi itseään suurempi vaimo. Pari oli silminnähden onnellinen ja tyytyväinen eloonsa ja oloonsa.
Olimme aloittelevia perhetuttujakin.
Olin autolla työmatkalla Saksassa. Mukanani oli tämä ruotsalainen kollegani vaimoineen. He olivat päättäneet yhdistää
työtä ja lomaansa. Olimme lähteneet aamulla liikkeelle Hannoverin tienoilta kohti Itävallan rajaseutua, ja käyneet
pikaisesti matkan varrella asiakkaankin luona. Liian kireän aikataulun vuoksi pidin pitkin päivää jotain 130-150 km/h
nopeutta ehtiäkseni nukkua kunnon yöunet ennen seuraavan päivän tärkeää asiakastapaamista perillä. Pimeän
laskeuduttua kollegani diplomaattisen varovasti ja ystävällisesti vihjaisi, että turvallisuuden vuoksi saattaisi olla
edullista alentaa nopeutta. Alensin hieman.
Ajo oli niin rasittavaa, että hermoni olivat tosi kireällä, kynnellä näpäyttämällä niistä olisi varmaan saanut
kolmiviivaisen c:n tavanmukaisine harmonisine värähtelyineen. Mutta en tietenkään suurin surminkaan tahtonut näyttää
heille väsymistäni ja kireyttäni.
Mutta noin puolta tuntia myöhemmin hänen huomautettuaan toisen kerran hieman terävämmin nopeudesta, laskin
nopeuden 80 km:iin tunnissa ja pidin siinä. Niin köröttelimme perille saapuen majatalomme pihaan vasta puolenyön
tietämissä.
Avatessaan etuistuimellaan turvavyötään kollegani huokasi ' Så kom vi fram hela efter allt'. Ilmaisu 'hela' ei ollut vielä
kovin aktiivisessa sanavarastossani, vaikka merkitys olikin tuttu (hel=ehjä, kokonainen). Siksi tapani mukaan maistelin
sanaa puoliääneen mutisten 'ja, hela och halva'. Silmänräpäystä liian myöhään tajusin mutinani merkityksen (Helan och
Halvan=Ohukainen ja Paksukainen). Mitä tehdä? En keksinyt yhtikäs mitään korjausta, vaan toivoin, että ainakaan
hänen takaistuimella istuva vaimonsa ei ollut kuullut mutinaani, ja olin kuin mitään en olisi sanonut.
Mutta katastrofi oli jo tapahtunut. Huomasin sen siitä, kun aamulla heidän ilmestyessään aamiaispöytään vaimon silmät
olivat aivan itkettyneen punaiset urheista peittely-yrityksistä huolimatta.
Kun noloja tapahtumia nykyään kerrotaan, näyttää kertomukseen lähes aina liittyvän lopuksi käänne, jolla kertoja
kaikesta huolimatta lopuksi kohoaa ainakin pienen askeleen takaisin kohti sankaruuden ja jalouden kirkkaita sfäärejä.
Mutta tähän en keksi mitään sellaista. Jopa aloitettu perhetuttavuus lopahti.
Miksi sitten kerron tämän Sinulle? Karkottaakseniko Sinut pois heti alkuun? Ehkä, onhan meitä kaikenlaisia
masokistejakin. Vai hankkiakseni alibin 'Varoitinhan Sinua jo millainen lurjus olen. Turha Sinun on nyt valitella' ?
Ehkä. Kyllä me osaamme olla katalia, hyi kauhistus. Mekö? Niin.....
Voisit vielä ripotella suolaa haavoihini kertomalla, miten empaattinen tunneälyltään korkeatasoinen henkilö olisi
sijassani pelastanut tilannetta.
TIEDÄT SAANEESI YLIANNOSTUKSEN 90-LUVUSTA, kun