Kun tuuli tyyntyi
Bella, sileäkarvainen noutaja (1981-1994) oli mukana Kanadan lomalla Shuswap-järvellä Brittiläisessä Kolumbiassa. Se oli pienestä pitäen niin ihmisrakas, että sopi hyvin vaikka talon vartijaksikin. Hei mutta mitä ihm.. ? No kun tietysti se olisi ollut nuolemassa varasta ja hyörimässä tämän ympärillä niin innoissaan, ettei alkuperäisistä konnankoukuista olisi tuskin tullut mitään. Jos kävin ulkona pari minuuttia vaikkapa postilaatikolla, niin paluu oli sellaista juhlaa ja hännänheilutusta kun olisin maailmansodasta hengissä palannut.
Olin opettelemassa purjelaudalla kellumista ensimmäisiä kertoja v. 1985 tuossa yläkuvassa. Tuuli oli sinä päivänä lähes linnun hengitystä, joten pystyssä pysymisen harjoittelu sujui joten kuten, tietysti usein molskahdellen. Olin kuitenkin pikku hiljaa ajautunut rannasta hieman kauemmaksi. Bella odotteli laiturilla ilmeisen huolestuneena, eihän se ollut mokomaa ilmiötä ennen nähnyt. Kun aikaa kului tuntikausia eikä tavanomaista pallonheittelyä järveen oltu sinä päivänä harjoiteltu, huolestuminen vain kasvoi. Se oli tottunut siihen, että sai uimalla noutaa tennispalloa niin kaukaa järveltä kuin mailalla jaksoi lyödä. Se oli käsittämättömän innostunut moisesta. Kokeilin kerran jopa, miten kauan se todella haluaisi uida. Noin kahden tunnin noutoharjoittelun jälkeen se varovasti ehdotteli, että voitaisiin pitää aivan pieni tauko ennen kuin jatketaan taas. Siis nimensä veroinen noutaja. Se piti perheen muuten myös tennispalloissa etsimällä käsittämättömän määrän palloja tenniskenttien ympäristöistä.
No niin, eihän tuollaista odotusta kestä kukaan. Hurja loikka laiturilta isännän luo uimaan! Tyylipisteitäkin ilmeisen mukavasti?
Tuo pieni musta piste on siis Bella. Oli niin liikuttavaa sen huolehtiminen, että piti tosiaan sitten käsin meloen räpiköidä rantaan ja aloittaa palloleikit. Tuo reilun puolen kilometrin uinti oli Bellalle ihan lastenleikkiä, kevyt verryttely ennen varsinaista jumppaa.
On tullut jatkuvasti ihmeteltyä, miten voi koirasta tulla niin harvojen sukupolvien aikana noin vesieläimen tapainen. Tulee mieleen lähes hylkeen ja koiran risteytys. Se ui jopa jäiden seassa, eikä näyttänyt kärsivän kylmyydestä lainkaan. Automatkallakin se haistoi veden jopa puolen kilometrin päästä ennen kuin ihmisillä oli mitään havaintoa tai aavistustakaan sellaisesta. Hurja innostus ja tohina olivat merkkinä siitä, että kohta ehkä päästään uimaan.
Vilkasluontoinen rotu ei yleensä elä vanhaksi. Bella eli täyden elämän. Uskaltaakohan oikeastaan tunnustaakaan, että Bellaa muistelee oikeastaan vahvemmilla tunteilla kuin ... niin, useita ihmisiä.